Au pair

Alku aina hankalaa…

Katto, joka pään päälläni tällä hetkellä on, kuuluu kolmikerroksisen rivitalon päätyasuntoon. Talo sijaitsee parin kymmenen tuhannen asukkaan kaupungissa Barcelonan läheisyydessä, tarpeeksi lähellä suurkaupungin mahdollisuuksia ja hulinaa, tarpeeksi kaukana melulta ja hektisyydeltä.

Meitä asuu täällä kuusi: minun lisäksi äiti, isä sekä kolme lasta. Au pairina olen tietenkin perheessä se “ulkopuolinen”, muualta tullut, ei alkuperäinen, mutta käytännössä oloni ei tunnu ulkopuoliselta ollenkaan! Perhe on ottanut minut lämmöllä vastaan, lapsetkin ovat jo edellisten au pairien kautta oppineet hyväksymään yhden “ylimääräisen” ja näiden seinien sisällä on helppo olla kuin kotonaan.

Saavuin perheeseen elokuun loppu puolella. Tuona viikonloppuna pääsin laittelemaan omat tavarani järjestykseen huoneeseeni, tutustumaan ympäristöön ja näkemään, miten asiat toimii tässä perheessä ja tässä paikassa. Monet asiat tosin tulevat varmasti arjen myötä opittua, mutta pari päivää tutustumista ja totuttautumista ei todellakaan ollut pahitteeksi.

Pari viikkoa sitten maanantaina työt sitten alkoi–ja alkoivatkin todenteolla. Perheen äiti sattui hyvin tavallisuudesta poikkevalla tavalla olemaan työmatkalla ulkomailla, jolloin kodin pyörittäjiksi jäimme perheen isän kanssa kahden. Isä kuitenkin työskenteli aamut, joten pääsin heti alkuun kokeilemaan lapsenvahtitaitojani. Rankaksi ensimmäisen viikon teki kaiken uuteen totuttelun ja erilaiseen tottumisen lisäksi se, että olin kiinni kotiympyröissä myös isän palattua töistä, siis lähes koko viikon aamusta iltaan.

Työ ei missään nimessä ole raskasta. Itse asiassa tehtävälistalla on ihan tavallisia kotiaskareita, joita muutenkin tulisi tehtyä: ruoan valmistelua, keittiössä hääräämistä, siivousta, lasten kouluun viemistä, perään katsomista ja ajoittain näitten kanssa touhuamista. Tuona viikkona uuvuttavinta varmasti oli se, että joka ikisen hetken joutui käyttämään asioiden miettimiseen. Oli koko ajan valppaana, valmiina olemaan vasenkäsi ja auttamaan. Ei vielä oikein ymmärtänyt, millon voisi ottaa rennommin, esimerkiksi milloin lapset leikkivät sen verran nätisti keskenään, että uskaltautui omia juttuja tekemään tai millon pystyi ilman huonoa omatuntoa mennä omia juttuja puuhailemaan.

Toinen viikko kuitenkin vastasi jo selkeästi niitä odotuksia ja ajatuksia, joita ennen tänne tuloa olin perheen kanssa netissä höpötellessä saanut. Aikataulut muuttuivat selkeämmiksi heti, kun lapset aloittivat koulun. Lisäksi äidin kotiinpaluu helpotti huomattavasti iltoja. Ei ole tarpeen kolme aikuista yhtä aikaa soppaa hämmentämään, joten vapaa-aikaa liikenee aivan eri tavalla.

En todellakaan sano, että vapaa-aika on se keskeisin osa tätä, mutta hyvin tärkeä jaksamisen kannalta. Itse asiassa lasten kanssa oleminen, yksinkin, onnistuu suhteellisen mutkattomasti. Suurimman osan ajasta nautin heidän seurasta. Välillä muksut osaavat kyllä olla uskomattoman vaikeita ja villejä, mutta se kuulunee lapsenmieliseen menoon ihan sanomattakin. Päivät ovat kuitenkin alkaneet vastata sitä, mitä maileissa kirjoittelimme, ja tästä olen olen hyvin iloinen. Nyt toivon vain keksiväni hieman äitimäiselle roolilleni jotain vastapainoa vapaa-ajalla, jotta saisin vähän vielä enemmän irti olostani täällä.

Alkuhankaluuksista huolimatta tunne on muuttunut vakaammaksi. Siihen taidettiin tarvita muutama tunnemyrsky, ehkä pari valitus-sessiota ja riidanpoikanenkin, mutta nyt osaan jo katsoa asioita niin paljon positiivisemmin. Totta kai kaikkialla ja kaikessa on myös niitä huonoja puolia, mutta niitä hyviä taitaa olla kuitenkin rutkasti enemmän. Tästä lähtien koitan vain muistaa: “Jos en olisi täällä, haluaisin olla täällä.”

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.