Arki,  Kieli

Puoli maailmaa yhdessä luokkahuoneessa

Aloitin vihdoin noin kuukausi sitten kielikoulun läheisessä kaupungissa, jonne ajaa junalla vartissa. Valitettavasti juuri tänä vuonna kävi niin köpelösti, että Sant Andreun koulussa ei järjestetä samoja espanjan kursseja kuin edellisinä vuosina. Edelliset onnekkaat au pairit saivat siis käydä ihan kulman takana vääntämässä kielitaitojaan parempaan kuosiin, ja itse elin melkein puoli vuotta siinä uskossa, etten pääsisi näillä kursseilla espanjaa opiskelemaan.

Onneksi nyt kuitenkin löytyi tämä aikuisten koulu, jossa tarjotaan työhön pyrkiville maahanmuuttajille koulutusta, ihan niistä perusteista alkaen. Koska olin liikkeellä lukuvuoden puolivälissä, minulla oli tuuria ja satuimme löytämään yhden vapaan paikan. Logiikka on nimittäin se, että jos joku opiskelijoista ei ala ilmaantua tunneille useampana viikkona ja katoaa noin vain sanomatta sanaakaan, paikka annetaan toiselle. Nämä kurssit ovat todella kysyttyjä, sillä täällä on paljon maahanmuuttjia ja kielitaidottomia, joten niin myös halukkaita oppijoita. Päälle päätteeksi touhu on ilmaista. Olin siis liikkeellä oikeaan aikaan ja sain kuin sainkin osallistumisoikeuden kurssille.

Ensimmäisiä kysymyksiä oli toki nykyinen espanjan tasoni ja elämäntilanteeni täällä. Minulle oli kuitenkin melkoinen yllätys, kun opettaja kysyi, osaanko lukea ja kirjoittaa. Tällä hän ei tarkoittanutkaan espanjan luku- ja kirjoitustaitoani, vaan näitä kahta ylipäätään, millä kielellä hyvänsä! Hieman äimän käkenä vastasin, että joo.

Tunnille mennessäni ymmärsin paremmin miksi. Rento ja lämmin tunnelma korvasi kielitaidottomuuden, joka eri puolilta maailmaa tulevien opiskelijoiden keskuudessa vallitsi. Moikkailimme iloisesti, esittelin itseni, kerroin, mistä olen kotoisin ja mitä täällä teen. Hämmästys oli suuri, sillä kukaan ei kaiketi ollut odottanut minun sanovan näinkään montaa lausetta ulos suustani. Tuosta hetkestä lähtien minusta tuli kuin jokin malliesimerkki, oppimisen perikuva tai kuulias kansalainen, sillä opettaja riemuitsi espanjan taidoistani. “Katsokaa, miten hän puhuu espanjaa! Ja kuinka kauan hän on täällä vasta ollut! Elokuusta asti. Se on mahdollista! On jopa mahdollista oppia vuodessa kaksikin kieltä, katalaani ja espanja. Mutta tiedättekös, miksi hän on oppinut jo näinkin paljon? Hän on harjoitellut. Hän menee ja puhuu ihmisten kanssa päivittäin. Hän on kielen ympäröimänä koko ajan…”, ja juttu jatkui kuin suoraan Kuinka sopeuttaa maahanmuuttaja yhteiskuntaan -kirjasta.

Toinen ihmetyksen aihe oli kummaakin kummempi sana Finlandia. “Onko se Euroopassa?” Sitä vasten, että luokasta suurin osa on jostain kaukaisesta maailman kolkasta (Kiinasta, Brasiliasta, Marokosta, Egyptistä…) ei tämä ole ehkä niin yllättävää. Useat kanssaopiskelijani myös käyvät “koulua” kunnolla ensimmäistä kertaa elämässään vasta nyt. Kun Finlandia ei oikein alkanut tuottamaan minkäänlaisia mielleyhtymiä, opettajahan otti Googlen esiin ja etsi maailman kartalta Suomen. Sitten puhuttiin lumesta ja kylmästä ja talvesta ihmetellen miinusasteita hetken aikaa.

Huomasin pian, ettei minulla olisi mitään hätää tai pelkoa kyydistä tippumisesta. Pohdin kovin, mitä kummaa luokka oli koko alkuvuoden tehnyt, sillä harjoitusten taso hipoi samaa, mitä kurssin ensimmäisellä kahdella viikolla yliopistossa Suomessa. Kaipa he olivat sitten siis opetelleet kirjoittamaan ja lukemaan.

Tehtävien ja kieliopin helppous on alkanut hieman kyllästyttämään, mutta onneksi sanasto tuo sentään jotain ideaa touhuun. Opettelemme paljon teemasanastoja, mm. ammatteja ja ruumiinosia, kaikki päästä varpaisiin, ja tältä osalta kielessäni on siis aukkoja täytettävänä. Toivoin kuitenkin täyttäväni pikaisemmin aukot kieliopissani, sillä ne tuottavat tuskaa arjessa. Joudun mm. turvautumaan preeseslauseisiin harmittavan usein, vaikka imperfektikin tulisi hallita. Haluaisin myös edetä futuuriin, konditionaaliin ja käskymuotoihin, jotka olisivat seuraavaksi vuorossa. Tällä vauhdilla ja tällä tasolla emme taida koskaan sinne asti päästä.

Toisaalta kurssia ei voi verrata oikein niihin, joita Suomessa teemme. Tällä kurssilla opettaja puhuu vain ja ainoastaan espanjaa, eikä oppilaidenkaan kesken ole muuta yhteistä kieltä espanjan lisäksi–sitä pitää siis käyttää. Kieli kuitenkin tuottaa sen, että kielioppiasioita ja sanontoja ei voi selittää juuri sinun omaan kieleesi verrattuna (kuten vaikkapa: “Suomeksi sanoisit näin… mutta espanjalaiset ajattelevatkin asian näin…”). Oppimisjärjestys on hieman summittainen, ja joissakin asioissa hypitään jo kauemmas kuin toisissa. Emme ole esimerkiksi opetelleet imperfektiä, mutta silti muutamia verbejä käytämme jo imperfektissä (“…koska ethän sinä voi työhaastattelussa puhua menneisyydestä preesensissä”). Kurssin sisältöä ei muutenkaan voi verrata yleiseurooppalaisiin standarteihin. Käytämme kuitenkin suhteellisen uutta ja modernia materiaalia ja painotamme aika paljon ääntämistä, joka on mielestäni erittäin hyvä. Nyt opettaja myös ehdotti meille “edistyneemmille” nettikursseja, joita suorittaessa saa myös todistuksen, jonka tulisi kelvata kaikkialla EU-maissa. Harkitsen mielelläni ja vakavasti!

Espanjan kielen oppimisen lisäksi kurssi on kuitenkin tarjonnut jotain ihan muuta: tutustumisen moniin ihmisiin, erilaisiin kieliin ja kulttuureihin ja näihin henkilöihin, joiden tietää olevan olemassa, mutta joiden kanssa ei oikein koskaan ole missään tekemisissä. Moni sanoo käyneensä yliopistoa omassa maassaan, mutta toiminta tunnilla saa minut epäilemään ainakin sen vastaavuutta suomalaiseen järjestelmään: usein tuntuu kuin olisin yläasteella. Kehon osia opetellessa hihitellään tisuille ja muutamalla kynän vedolla piirettyä penistä ei voida katsoa. Kun teemme kierroksen “tämä on sinun suusi”, “tämä on sinun nenäsi”, opettaja käskee, että voit ihan hyvin koskea siihen kaveriin (tämäkin harjoitus on varmasti suoraan Luo yhteishenkeä ja olemme kaikki samanlaisia – kirjasta). No johan joku innostuu: “Nämä ovat sinun rintasi”. Kun käymme läpi tehtävien vastauksia, kaikki möläyttelevät vastauksia miten sattuu, ja kun luemme tai toistamme jotain tekstiä, kaikki huutaa sitä innoissaan kuin uuden lorun oppineet alaluokkalaiset.

Tiistain kokeessa oli sellainen hullun mylläkkä päällä, ettei ennen ole nähty: ensinnäkin, kaikki kyseli, mitä missäkin tehtävässä pitää tehdä, vaikka yleensä ne tehtävänannotkin kuuluvat siihen osaamiseen. Sitten supateltiin ja kyseltiin toisilta, kun ei vieläkään ymmärretty. Toiset kiirehti jo mustekynällä rustaamaan, ja tohinalla kun aloittivat, eivätkä ohjeita lukeneet, saivat vain suttuja aikaan. Joku avasi jo vihkonkin tarkistaakseen jotain sanaa, ja opettajan täytyi huomattaa hetken olevan koetilanne. Heti, kun valvoja astui ulos luokkahuoneesta monisteita hakemaan, käytiin ensin kunnon metakka kokeen vaikeudesta tai helppoudesta, vaihdettiin lennossa koepapereita kopioimista varten ja kyseltiin toisilta “mitä sä laitoit tähän?”. Olin aika sanaton tuossa vaiheessa. Ainoa, mitä suustani päästin oli naurahdus ja “hei, eiks tää oo koe?” jonkun kysyessä vastausta aukkotehtävään. Rustasin oman paperini, en täydellisesti, mutta niin hyvin kuin pystyin, omassa rauhassa, seiniinkään vilkaisematta. Voi lapsikullat jos olisitte joskus olleet ylioppilaskokeissa saatika yliopiston tenteissä.

Kahden romanialaistytön kanssa olen ystävystynyt paremmin. Toinen heistä, Mariana, kysyi palkkatasostamme kotimaassani. “Romaniassa ansaitsemme jotain 200 euroa kuussa”, hän kertoi. En ensin ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Sitten kun luulin ymmärtäneeni, en siltikään ollut varma, sillä 200 kuulosti niin hurjan pieneltä summalta tähän lauseyhteyteen. Hävetti sanoa siihen sitten, että no, voit melkeinpä lisätä yhden nollan tuohon lukuun: siinä se mitä me ansaitaan Suomessa.

Joinakin päivinä olemme vertailleet eri maiden tapoja ja huomanneet mm. että kaikkialla maailmassa anopeista vitsaillaan aikalailla ja heitä piikitellään kovin. Romaniassa he ovat “paholaisen silmät” ja jopa Lähi-idän maissa voivotellaan, miten he ovat vanhanaikaisia ajattelutavoiltaan.

Käydessämme läpi kuukausien nimiä, kävimme samalla ne läpi kaikilla mahdollisilla kielillä, joita luokassa olijat osasivat. Almanakan luettelu muistutti toisiaan kaikkien latinalaispohjaisten kielien osalta, mutta suomi ja kiina erottuivat joukosta selkeästi. Opettaja naurahti viidennen “-kuu” loppuisen sanan jälkeen, että meillä taitaa olla aika paljon k-kirjainta tuossa suomen kielessä. Selvensin sitten, että kuukaudet loppuu aina tuohon kuu-päätteeseen, koska se tarkoittaa niin kuukautta kuin taivaankappalettakin. Opettajan syntymäpäivänä lauloimme myös kaikille tutun “Paljon onnea”-melodialla kulkevan synttärilaulun eri kielillä: jouduin tietty yksin laulamaan, kun ei noita suomen taitajia joukossamme muita ole.

Luulenkin siis, että kieliopin helppoudesta huolimatta kurssin anti on muussa mielessä enemmän kuin koepaperin arvosana: opin paljon maailmasta ja ihmisistä, ja myös itsestäni–aika usein tällä kurssilla muistan olevani todella onnekas.

0 Comments

  • Jenni

    Todellakin! Sitten kun vielä kaikki tietää, että sönkötetään jokainen meistä kieltä omalla tavallamme ja omalla tasollamme, niin on paljon pienempi kynnys alkaa juttelemaankin.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.