Yöelämä

Näin barcelonalainen bilettää – Tarina Barcelonan yöelämästä

Barcelonassa baariin ja klubille meneminen on yhtä aikaa hirmu hauskaa ja niin hemmetin omituista. Yöelämä Barcelonassa on täynnä rituaaleja, jotka toistuvat viikonlopusta ja baarista toiseen. Tämä on kertomus siitä, millainen on tyypillinen barcelonalainen bileilta paikallisten kanssa omien kokemusteni perusteella. Ja jep, tiedetään: se on pitkä – sillä niin on Barcelonan yökin.

Valmistautuminen Barcelonan yöhön

Klo 18.08

Buh, vihdoin kotona. En tiedä, miksi olin taas kuvitellut, että pyörähdys Montjüicin kukkulalla olisi hyvä idea samalle päivälle. Että pari tuntia ja sitten kotiin. Olemmehan menossa illalla ulos kavereiden kanssa. 

Mutta taas vähän venähti. Montjüicilla olikin enemmän nähtävää kuin muistin. Ja se yksi avoin terassi, jonne päätimme jäädä tapaksille.

Nyt väsyttää. Kannattiko taas laittaa näin monta aktiviteettia samalle päivälle?

Mihin katosi se suomalainen Jenni, jonka kalenteri oli täynnä, kun päivälle oli jo jotain sovittua menoa?

Vedän ikkunan pimennyskaihtimet alas. Huoneeseen laskeutuu levollinen pimeys, mutta Montjüicin kevätaurinko kihelmöi edelleen käsivarsillani. Kai se iltaan mennessä rauhoittuu, aprikoin. Hihaton mekko ei oikein sovi yhteen punaisten käsivarsien kanssa.

Nyt on pakko ottaa torkut. Kello on vähän yli kuusi, mutta ehtiihän tässä vielä. Laitan herätyskellon soimaan varmuuden vuoksi.

Klo 19.30

Puhelin piipahtaa. Voi elämä, vai että tänään biletetään? Tuntuu kuin tässä olisi jo biletetty. Suuntaan keittiöön ja nappaan hyllyltä suurimman mukin, jonka löydän. Nyt tarvitaan kahvia.

kahvi, muki, Iittala, kauramaito, cafe con leche, cafe amb llet, espanjalainen kahvi, juoma, lusikka, ylhäältä päin, Taikamuki

Klo 19.51

Siesta alkaa vaikuttaa. Vai onko se sittenkin kahvi? Ihan sama. Kehoni alkaa joka tapauksessa virkoamaan iltapäivätranssista. 

Kyllä tässä ainakin drinkeille voisi lähteä. Klubille en välttämättä jaksa. Katsotaan sitten. 

Etsin Spotifysta Fiesta latina -soittolistan. Se soittaa aina parhaimpia espanjankielisiä hittejä. ”Ei espanjalaisia, vaan espanjankielisiä”, painottaisi ystäväni Albert. Niillä on vissi ero. Lista heittää ilmoille Enrique Iglesiaksen.

Klo 20.08

Hörpin kahvia samalla, kun laitan viestiä kaveriporukalle: ”Missä, monelta?”. Kukaan ei vastaa, joten päätän käydä suihkussa ja alkaa laittautumaan.

Klo 20.30

Suihku tekee terää, ja Spotify vaihtaa Daddy Yankeen. Kukaan ole vastannut viestiini. ”Hitto soikoon”, ajattelen puoliääneen. Näpyttelen viestiketjuun sattumanvaraisen määrän kysymysmerkkejä meikkivoiteesta tahriintuneilla sormillani.

Klo 20.44

Vihdoin ja viimein Anna vastaa. Ja Marina. Ja José. Kukaan ei tiedä, mikä on illan pläni. Se keksitään tässä ja nyt. 

Anna ehdottaa vakiomeksikolaista kaupungin keskustassa. Marina haluaisi kokeilla sushipaikkaa, joka on avannut ovensa edeltävällä viikolla. José sanoo, että kaikki käy. 

Entä jos mentäisiin siihen ravintolaan, jossa söimme viimeksi ne ihan hiton hyvät hampurilaiset?

”Onko se kallis?” kysyy Anna. “Mennään vaan”, sanoo Marina. Josélle käy kaikki. Albert ei ole sanonut vielä sanaakaan, joten saa luvan kelvata. Päätämme nähdä puoli kymmeneltä ravintolan luona. ”Tässähän tulee kiire”, totean itsekseni.

Tapaamispaikalla

Klo 21.35

Onneksi metro saapui juuri, kun pääsin asemalle. Muuten olisin ollut myöhässä. 

Tutun henkilön ääriviivat piirtyvät ravintolan kulmalla. Se on Marina, joka näpyttelee puhelintaan.

”Jes, Marina on aina ajoissa”, ajattelen. 

Ryntään antamaan poskipusut ystävälleni. Hän säpsähtää hetkeksi, mutta vetää leveän hymyn naamalleen tajutessaan, että lähestyjä olen minä: ”Oooooooh ihanainen!” hän huutaa aivan liian monella o:lla. ”Mitä kuuluu, ihana nähdä sua!” hän jatkaa niin, että koko kortteli saa tietää, että tänään on lauantai.

Klo 21.39

José laittaa väliaikatietoja: ”Ihan kohta siellä”. Josén ”ihan kohta” on ainakin vartti. 

Ravintolan edessä käy kuhina, kun ystäväporukat ja pariskunnat lappaavat sisään. Ulos kantautuva puheensorina ja astioiden kilkatus on lupaus siitä, että tänään otetaan rennosti. Ja ehkä lasi kuohuvaa. Vastapaistettujen hampurilaispihvien tuoksu leimahtaa jokaisella oven avauksella. Minulla on nälkä.

Klo 21.43 

Anna saapuu. Hän moikkaa ensin Marinaa, sitten minua, ja kysyy, missä muut ovat. ”Tulossa”, vastaamme lakonisesti. ”Aina niitä saa odottaa”, Anna puuskahtaa.

José laittaa viestiä, että menkää jo sisälle, varatkaa paikat. Hän tulee perässä.

Hyvä ruoka, paremmat bileet

Klo 21.50

Astumme ravintolan leppoisaan hälinään. Hampurilaisannokset pyyhältävät ohitsemme kuin raketit odottaessamme sisäänkäynnin luona. Silmäni etsivät vapaata tarjoilijaa samalla, kun muu kehoni koittaa supistua mahdollisimman pieniksi, jottei se olisi kenenkään tiellä. Väistäessäni hamburguesa bourbon -annosta pakitan tupakalle menevän miehen eteen. ”Perdón, perdón”, mumisen anteeksipyyntöäni.

Vihdoin tarjoilija tulee luoksemme.

”Hyvää iltaa. Olemme tulossa syömään. Meitä on viisi. Mutta kaksi on vielä matkalla”, latelen tottuneesti.

Sehän voisi melkeinpä olla kaveriporukkamme virallinen esittelytervehdys, hihitän itsekseni.

”Ja oliko teillä varausta?” tarjoilija jatkaa yhtä tottuneesti.

Ei, meillä ei ole varausta. Ei, koska kenelläkään ei ole käynyt mielessä, että on lauantai-ilta ja kello kymmenen. Että koko Barcelona on menossa ulos. Ja että tänään kukaan ei jaksa laittaa ruokaa saatikka tiskata. Että koko kaupunki syö illallista ravintolassa.

Hetken verran olen näkevinäni tarjoilijan silmistä, että joudumme metsästämään illallispaikkaa pitkin Barcelonaa vielä pitkälle yöhön. Mutta sitten, kuin ihmeestä, hän lupaa katsoa, mitä on tehtävissä. Hetken kuluttua pari pöytää siirtyvät ronskein ottein yhteen niin, että viisihenkinen porukkamme pääsee illallistamaan. Tai ainakin istumaan.

Klo 22.05

Sankarillamme Josélla on seuraa saapuessaan: hän on törmännyt Albertiin metrossa. 

”Hei jätkä, missä sä oot ollut?” huutaa Marina Albertille tervehdykseksi. Marinan volyymit jäivät nähtävästi pysyvästi kaakkoon jo ensimmäisestä huudosta lähtien.

Nousemme vuoron perään ahtaassa kulmauksessamme antamaan poskipusut jätkille. José ja Albert selittävät kilvan, kuinka he olivat sattumalta tavanneet samassa metrossa matkalla ravintolaan. Tarina on niin hauska, että kumpikaan ei muista pahoitella myöhästymistään.

Klo 22.30

Vihdoin ja viimein tarjoilija kirjaa tilauksemme. Jo oli aikakin. Tosin meidän pitäisi olla onnellisia, että ylipäätään saimme pöydän. Saa nähdä, miten kauan ruoassa kestää. 

Onneksi nenämme eteen kannetaan jo juomat. Nostamme maljat porukalla, muttemme tiedä, mille.

Keksimme pikaisesti hyvän tekosyyn maljannostolle yhtä luontevasti kuin paikalliset keksivät tekosyitä juhlien järjestämiselle.

Minulla on vain vettä lasissa. ”Jenni, älä nyt vain humallu”, Albert nauraa. Nauran mukana, vaikka olenkin kuullut saman vitsin jo ainakin satatuhatta kertaa.

Klo 22.42

Oho, alkuruoat tulevat jo! Ehkä tästä selvitäänkin ihan mallikkaasti.

Klo 23.10

Miten pääruoissa voi kestää näin kauan?!

Klo 23.22

No vihdoin.

Klo 23.25

Ruoka on hyvää, tai sitten meillä kaikilla on vaan hurja nälkä. Mahat täydempinä voimme alkaa suunnittelemaan illan bilemestaa tarkemmin.

Albert haluaisi mennä Apolloon. Siellä on kuulemma hyvä meno lauantaisin. Marina ehdottaa, että piipahtaisimme ensiksi parissa hipsteribaarissa El Góticossa. Voisimme päättää sitten, minne mennä. Jóse sanoo, että tulee kanssamme baariin, muttei ole vielä varma, jaksaako klubille.

Minun tanssijalkani alkavat vipattamaan pöydän alla samalla, kun tilamme jälkiruoat. ”Tuo vielä toinen olut”, Anna pyytää. ”Ja lasillinen valkkaria”, lisään tilauksen jatkoksi. Alkaahan olemaan myöhä. Parempi aloittaa.

Kiva baari vanhassakaupungissa

Klo 23.55

On melkein keskiyö, kun astumme ulos ravintolasta. Albert ja Marina halusivat vielä tilata espressot jälkkäreiden päätteeksi. Minä ”tilasin” laskun. Tiesin, että sen analysoimisessa voisi mennä tovi.

Tällä kertaa homma oli kuitenkin simppeli: jaoimme laskun tasan viiteen pekkaan. Marina ja José olivat toki valinneet listalta kalliimmat annokset kuin me muut, mutta eiköhän heidän herkuttelunsa jossain vaiheessa elämämme kiertokulkua palautune takaisin lompakkooni. Parhaimmassa tapauksessa jo ensimmäisessä baarissa.

Klo 00.05

Marinan puhelin sauhuaa, kun hän avaa Barcelonan klubien netti- ja Facebook-sivut auki yksi toisensa jälkeen. ”Mistä mä löydän tän klubin listan?” hän mumisee näpytellessään nimeään toisen klubin sisäänpääsylistalle.

”Ilmainen sisäänpääsy ennen kello 02.00”, mainostavat sivustot. Marina kirjoittaa nimeään ja kaveriporukkamme kokoa (”Marina+4″) ympäri nettiä asettaen samalla näkymättömän lähtölaskennan kehoihimme. Tikittävä sisäinen kello kertoo, että nyt olisi drinkkien paikka. Ja sitten klubille ennen kuin kello lyö 02.00.

Rommikolaa muovimukista puistonpenkillä

Klo 00.45

Istumme puiston penkillä ja vaihdan muovimukia kädestä toiseen. Kämmeneni ovat kylmät kupin reunaan vedeksi höyrystyvistä jääpaloista. Siemailen makeaa rommikolaa vilkuillen vaistomaisesti naurunremakkamme lomasta, ettei lähistöllä pyöri poliiseja. He saattaisivat huomauttaa asiasta.

En välitä, sillä rikon jo paikallisten biletyssäännöistä ehkä sitä kaikista vakavinta: älä sekoita eri juomia; pitäydy siinä, millä iltasi aloititkin. Näin et tule humalaan. Olisi kai pitänyt jatkaa vesilinjalla.

Tiukan aikataulumme johdosta olemme päättäneet skipata Barcelonan coolit baarit. Marina ja pojat päättivät hakea Marinan kämpältä parin viikon takaisen rommipullon. Ja Albertin kotoa Josélle toiset kengät. Eihän niillä lenkkareilla olisi päässyt klubille laisinkaan!

Romminhakureissun aikana minä ja Anna olemme juosseet pakistanilaisten kioskiin ostamaan kokista ja jäitä. Ja kun ensimmäisessä kaupassa ei ollut jääpalapusseja, menimme seuraavaan.

Klo 01.30

Pingomme alas La Rambla -kävelykatua. Meillä on kiire, mutta onneksi askel kantaa. Pakistanilainen myy kadulla olutta tölkeissä. Marina sanoo, ettei kannata ostaa, säilyttävät juomia katujen viemärikansien alla. José ojentaa kolikkoa ja saa tingittyä kahden euron kaljan yhteen. 

Seuraavalla kadunkulmalla meistä kukaan ei jää tinkimään. Ei, vaikka meille tarjotaan hamppua, ruusuja ja jalkoväliä.

Nyt on kiire, sillä klubi kiiluu silmissämme.

Klo 01.44

Seisomme klubin jonossa noin parinkymmenen muun juhlanhumuisen kanssa. Sisäinen kellomme herätti meidän hieman liian myöhään kohti klubia. Nyt emme ole varmoja, ehdimmekö sisälle ennen kello kahta. Vilkuilemme hermoillen matelevaa jonoa.

Marina lukee netistä ohjeita toistamiseen toivoen, että sisäänpääsy listan kautta olisikin auki kello 02:30 asti. ”Voi hemmetti!” hän kuitenkin älähtää.

”Tää onkin niin, että tytöille on ilmainen sisäänpääsy, poikien pitää maksaa joka tapauksessa.”

Tunnen, kuinka puistossa tanssiaskeleilla ja pikkutuhmilla seksikertomuksilla taivaisiin nostetut fiiliksemme putoavat takaisin maanpinnalle. Aivojemme logiikkakeskus naksahtaa päälle, ja alamme pohtimaan, mitä tehdä:

Menemmekö klubille ollenkaan? Olisiko lähellä joku toinen baari? Naamioimmeko jätkät naisiksi? Vai pidämmekö saarnan klubin edessä vakavana seisovalle portsarille epäoikeudenmukaisuudesta?

Päätämme maksaa poikien sisäänpääsymaksut tasan koko porukan kesken. Sisältäväthän ne sentään yhden juoman.

Barcelonan klubien kahdet kasvot

Klo 02.11

Jihuu! Olemme klubilla! Anna seisoo jo baaritiskillä juttelemassa jonkun tuttavansa kanssa. Tai puolitutun. Tai tuntemattoman, jolle voi jutella kuin tutulle.

DJ pamauttaa Daddy Yankeen. Minä ja Marina kiljumme, sillä se on meidän tämän hetken lempibiisimme. Niin näyttää olevan monen muunkin. José alkaa vaihtamaan painoa jalalta toiselle. Tiedän, että kohta hän tanssii. Albert sanoo tarvitsevansa juoman. Hän hakee sen rokkipuolelta.

Klo 03.20

Anna on käynyt tanssimassa yhden Maroon5:n. Sitten hän on kadonnut jälleen. Josén tanssiliikkeet monipuolistuvat sisäänpääsyyn kuuluneen juoman ansiosta. Juoman, johon hän pyysi käsimerkein baarimikkoa laittamaan enemmän rommia kuin kokista.

Albert laulaa täyttä kurkkua Maluman kertosäkeen tahdissa. Luulin, ettei hän pitänyt reggaetonista, mutten sano sitä ääneen. Hymyilen vain, kun hän tarttuu käteeni ja pyörittää ympäri.

Klo 03.52

Barcelonan klubi-illat sisältävät kaksi eri yötä. 

On se ensimmäinen yö, joka alkaa puolenyön jälkeen ja jatkuu jonnekin kolmeen tai neljään. Tällöin saapuvat ne aikaiset juhlijat, jotka haluavat päästä tanssimaan, juomaan muutaman drinkin, näyttämään hyviltä klubilla otetuissa virallisissa valokuvissa ja palaamaan kotiin ajoissa. 

Ja sitten on se toinen yö, joka alkaa suurin piirtein samoihin aikoihin kuin edelliset lopettelevat iltaansa. 

Tämä jälkimmäinen yö on usein edeltäjäänsä villimpi ja sekasortoisempi.

Silloin klubille saapuvat he,

a) jotka aloittivat illan jo alunperinkin liian myöhään,

b) joilla ei ole ollut kunnon suunnitelmaa,

c) jotka ovat pitkittäneet klubille menoa juomalla jossain muualla, jotteivät sortuisi ostamaan liian montaa ylihinnoiteltua drinkkiä klubilla tai

d) joiden yövuoro on juuri loppunut.

Kaksi kaunokaista jakaa kaveriporukalleen poskipusuja hyvästeiksi tanssin jäljiltä sotkuisten kutriensa takaa. Samalla sisäänkäynnin luona vastasaapunut kööri tarkastelee tanssilattian tarjontaa ja koordinoi haparoivin silmin reittiä baaritiskin luo.

Tiedän, että yö numero kaksi on alkanut. Sen tietää myös DJ. Jalkojani pakottaa ja olisin valmis lähtemään kotiin. Mutta äijä mikserin takana lisää vettä myllyyn. Hän luukuttaa samat hittibiisit, jotka nostattivat tunnelmaa jo alkuillasta. Jos tämä ei toimi, niin ei sitten mikään. Tanssilattialle iskeytyvät bassoaallot saavat ihmismassan liikeradat vaihtumaan astetta kuumempiin. Okei, pari biisiä vielä.

Marina löytää yhteisen rytmin kanssani. Muistelemme musiikkivideon tanssiliikkeitä ja teemme parhaamme imitoidaksemme niitä. José nauraa vieressä. Sitten hän vetää minut mukaan kuumaan tanssiin. Esitämme ”dirty tanssimme” jalat toistemme jalkojen välissä keinuen. Suomessa minulle kerrottiin, että se olisi hieman liian intiimiä. Että kylillä juoruttaisiin. Että pelissä olisi jo jotain muuta. Mutta täällä se on vain tanssia.

Klo 04.05

Minulla on järkyttävän kuuma. Haluan juoda, mutten halua juoda. Minulla on jano, ihan oikea jano. Tilaan mehua.

Tarjoilija katsoo oudosti. Hän varmasti kuuli väärin. Toistan tilaukseni huutaen. Tällä kertaa se menee perille, mutta sama outo katse pitää.

Kylmäaltaiden ovet pamahtelevat, kun tarjoilija metsästää mehuani. Hän tanssahtelee biisin tahdissa, siemaisee omasta rommikolastaan hörpyn ja keksii hinnan lennosta. Olen ehkä historian ensimmäinen henkilö, joka tilaa barcelonalaisella klubilla pelkkää mehua.

En ole koskaan ennen ollut yhtä onnellinen appelsiinimehusta. Sitten taivaallisen mehuhetkeni rikkoo yksi ”Hei kaunokainen, mistä olet kotoisin?”. Voi vitsi José ja Albert, missä olette juuri, kun teitä tarvittaisiin? ”Opiskeletko vai käytkö töissä?” Ja mihin Marina katosi? ”Mennäänkö tanssimaan?”

Kotiinlähdön aika

Klo 05.33

Puen takkini puolihuolimattomasti samalla, kun poistumme klubilta. Marina hyräilee biisiä, joka soi lähtiessämme. Albertia väsyttää. Josélla on nälkä. Anna on löytänyt seuraa. ”Pärjäät sä?” Marina kysyy kohteliaisuuttaan ennen lähtöämme. ”Joo joo”, vastaa Anna nauraen jääden klubille vielä hetkeksi.

Klubin jonossa on porukkaa. Paikka on tupaten täynnä. Täytyy odottaa, että joku poistuu, jotta uusia juhlijoita voidaan laskea sisään. Viime aikoina kaupunki on ottanut kovemman linjan näiden turvallisuussääntöjen suhteen. Poistuessamme armahdamme neljä seuraavaa bilettäjää. Ei kestä kiittää!

Klo 05.45

Kaduilla on nähtävissä Barcelonan koko flora ja fauna.

Pakistanilainen myy sämpylöitä. Mietit, onko hän sama, joka myi aikaisemmin Josélle kaljan. Ei ehkä kuitenkaan, näytti vain samalta. Vanha mies on pystyttänyt aamuöisen kirpparin Plaça Reialin aukion katukiveykselle. Huomisaamuna joku herää päällään uusi paita. Polttariporukka vaappuu ohitsemme. Tähän aikaan aamuyöstä on vaikea arvata enää, kuka on joukon juhlakalu.

Josén ja Albertin vatsat halajavat donitseja. He tietävät leipomon, joka avaa aamuyöllä. Kieltäydyn kauniisti kiitäen hauskasta illasta. Jutellaan lisää huomenna. Tai siis tänään. Marina lähtee kanssani metrolle. Juuri nyt haluan vain kotiin nukkumaan. Huomenna on sovittu lounas.


Piditkö postauksesta? Haluatko pysyä ajantasalla myös tulevista jutuista? Tule seuraamaan It Happens in Barcelona -blogin Facebook-sivua ja Instagramia.

2 Comments

  • Viivi

    Heh, oli hauskaa lukea tätä! Olin työharjoittelussa Zaragozassa Espanjassa ja kutakuinkin aikataulu meni myös näin:

    18-19 tieto siitä että aiotaan lähteä ulos
    19-21 meikkaaminen ja bussilla meno keskustaan
    21-22 tavataan jossain raflassa tai baarissa ja jutellaan
    22-00 tapaksille
    00-02 baariin/tapaksilla
    02-06 tanssimaan klubille
    06-08 roikkumaan baarin jälkeen jonnekkin raflaan, oli se sitten joskus pitaleipäpaikka ja joskus intialaista

    😂

    • Jenni

      Moi Viivi! Vähän kiva kuulla Zaragozan yöelämästä ja tyypillisestä aikataulusta, joka sulla oli siellä. Haha, toi on niin totta, se tieto ulos lähtemisestä saattaa joskus tulla aika viime tipassa. 😀 Tapakset on kyllä aina hyvä vaihtoehto, etenkin jos porukka liittyy seuraan silleen ripotellen pitkin iltaa. Mut ite en oo kyllä koskaan päättänyt iltaa intialaisessa, tuo oli mulle ihan uutta! 😀

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.