Katalonian itsenäisyys

Mistä Kataloniassa kiikastaa?

Aioin postata tällä viikolla jutun Kataloniassa pian juhlittavasta kastanjajuhlasta (no worries, se on kyllä myös pian tulossa). Mielenosoitukset, suuremman luokan poliittinen liikehdintä ja mellakointi Barcelonassa saivat kuitenkin muuttamaan mieleni. Uutisten sekä sosiaalisen median seuraaminen ovat pitäneet tiivisti otteessa.

Sosiaalisella medialla tolkkua tilanteeseen

Sosiaalinen media ja nettiuutiset ovat tällä hetkellä Kataloniassa ihmisten henkireikä. Kriisin aikana vallitseva epätietoisuus saa ihmiset keräilemään mahdollisimman paljon tiedonrippeitä. Uutissivustoja tarkistetaan hetki hetkeltä, ystävien ja perheen kanssa jaetaan videoita ja linkkejä sosiaalisessa mediassa. Niiden avulla yritetään saada tolkkua tilanteeseen, joka on epäselvä ja monimutkainen. 

Ihmismieli käy kamppailua: se yrittää rakentaa kokonaista kuvaa sirpaleista.

Se haluaisi niin mielellään, että olisi selkeästi ne hyvikset ja pahikset. Ne, jotka aloittivat, ja ne jotka vain puolustautuivat. Ne, jotka toimivat oikein, ja ne, jotka toimivat väärin. 

Valitettavasti mitä enemmän tietoa tilanteesta saa, sitä moninaisempana se näyttäytyy. Ehkä juuri siksi myös päättäjät ovat olleet hämmentävän hiljaisia ja hämillään Katalonian tilanteesta.

Miksi Kataloniassa kuohuu?

Kaksi vuotta sitten lokakuussa Katalonian aluehallinto järjesti kansanäänestyksen Katalonian itsenäistymisestä. Katalonia oli pyytänyt aikaisemmin Espanjalta lupaa äänestyksen järjestämiseen. Espanja ei suostunut siihen, koska piti sitä laittomana.

Katalonian itsenäisyyshankkeen johtajat järjestivät äänestyksen silti, sillä he pitivät sitä demokraattisena oikeutena: jos Espanjassa todella vallitsee demokratia, niin eikö silloin myös pitäisi olla lupa kysyä ihmisten mielipidettä asioista?

Koska Espanjan hallinto piti kansanäänestystä laittomana, useat Katalonian itsenäistymishankkeen johtajat vangittiin. Heidän oikeudenkäyntinsä kesti kaksi vuotta, kunnes viime viikon maanantaina heidän vankeus- ja sakkotuomionsa julistettiin. Tuomioiden julkaisu oli sysäys suurille mielenosoituksille ja mellakoille sekä yleislakolle.

Lyhyt tarina, pitkä historia

Tämä on se lyhyt tarina, jota Katalonian ja Espanjan tilanteesta tällä hetkellä kerrotaan. Katalonian tapahtumat ulottuvat kuitenkin paljon pidemmälle kuin viime viikkoisiin, viime vuosien tai edes viime vuosikymmenien tapahtumiin. Niitä vasten Katalonian itsenäistymispyrkimykset tai Espanjan reaktiot eivät ole mitenkään yhtäkkisiä tai ennenkuulumattomia.

Kataloniassa on pitkään vallinnut vahva kansallinen identiteetti ja kulttuuri (kuten monella muullakin Espanjan alueella) sekä oma kieli. Katalonian alue on kuulunut historian saatossa milloin Frankeniin (saksalainen herttuakunta), milloin Aragonian kuningaskuntaan, milloin Ranskaan, milloin Espanjaan. 

Lastenkirjoissa kerrotaan Katalonian historiaa ja juhlitaan katalaanikulttuuria.

Toisaalta Katalonia on myös julistautunut useamman kerran historian aikana itsenäiseksi: Näin tapahtui esimerkiksi jo vuonna 985, kun muslimivaltio Al-Andalus pyrki levittäytymään Katalonian (silloisen Barcelonan kreivikunnan) alueelle. Myös Napoleonin aikana vuonna 1810 Katalonia oli hetken aikaa itsenäinen valtio.

Historiassa ei kuitenkaan tarvitse mennä näinkään kauas. Modernimmassa historiassa Katalonia julistautui itsenäiseksi esimerkiksi vuonna 1931. Espanja ei kuitenkaan hyväksynyt Katalonian itsenäisyysjulistusta. Vuosi tämän jälkeen Espanja silti myönsi Katalonialle itsehallinnon, joka kuitenkin peruttiin Katalonian yrittäessä itsenäistyä uudelleen vuonna 1934.

Muina historian aikoina Katalonialla on myös ollut vaihteleva autonominen asema. Esimerkiksi Aragonian kuningaskunnan hallinnon aikana Kataloniassa toimi itsehallinto. Autonomia kuitenkin lakkautettiin kahden Espanjan kuningaskunnan, Aragonian ja Kastilian, yhdistyessä. 

Tarragonan kaupungissa myytäviä matkamuistoja, jotka kuvaavat erilaisia katalaaniperinteitä sekä Katalonian aluetta.

1700-luvulla Espanjan perimyssodan aikana Katalonia julistautui olevansa vastakkaisen kuninkaan puolella. Sodan jälkeen Espanja rankaisi Kataloniaa esimerkiksi lakkauttamalla sen päätöselimiä ja yliopistoja sekä kieltämällä katalaanin kielen käytön. Lähihistoriasta espanjalaiset ja katalaanit muistavat edelleen vahvasti Francon diktatuurin ajan, jolloin Katalonian toimielimet lakkautettiin ja katalaanin kielen käyttö sekä sen kulttuuriin liitetyt asiat kiellettiin.

Katalonian autonominen asema onkin ollut historian saatossa kuin volyyminappi: sitä on voitu lisätä tai vähentää kunkin hetken poliittisen tilanteen vaatimalla tavalla.

Katalonian itsenäisyysajatukset juontavat juurensa siis kauas historiaan. Ne ovat tehneet uuden tulemisen viimeisen vuosikymmenen aikana ihmisten ollessa tyytymättömiä moniin yhteiskunnallisiin asioihin sekä Espanjan harjoittamaan politiikkaan. ”Jos me itse saisimme päättää kaikista asioistamme, asiat olisivat ehkä paremmin”, moni ajattelee.

Barcelonassa ei riehuta tuomioiden tähden

Viime viikolla kärjistyneiden mielenosoitusten jälkeen on puhuttu siltä, että Katalonian itsenäisyyden kannattajat närkästyivät johtajille langetetuista tuomioista. Että 13 vuotta vankeutta, joka on pisin langetetuista vankeusrangaistuksista, on järjetön määrä vankeusvuosia rauhanomaisesta kansan mielipiteen kysymisestä.

On totta, että tuomioiden langettaminen tai niiden kohtuuttomuus on ollut yksi suuri puheenaihe Kataloniassa. Se ei kuitenkaan ole se perinpohjainen syy, joka on saanut niin valtavat joukot ihmisiä kaduille osoittamaan mieltään. 

Ihmiset Kataloniassa eivät osoita mieltään niinkään itse tuomioista, vaan siitä, mitä ne symboloivat: demokraattisen järjestelmän repeilyä.

Miten voikaan olla, että eurooppalaisessa, oletettavasti demokraattisessa valtiossa kansan mielipiteen kysyminen on rikos?

Katalaanijohtajien tuomioiden julkaisemista odotettiin Kataloniassa kaksi vuotta kuin kuuta nousevaa. Vielä niiden julkaisemispäivään asti Kataloniassa paloi pieni toivon kipinä siitä, että loppujen lopuksi se, mikä monen mielestä olisi oikeus ja kohtuus, tapahtuisi: että kansanäänestyksen järjestämistä ei voisi pitää laittomana. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Se sai ihmiset liikkeelle.

Kataloniassa on totuttu mielenosoituksiin – ehkä liikaakin

Ihmiset Kataloniassa ja Espanjassa ovat tottuneet osoittamaan mieltään. Kun joku asia ei ole hyvin, on se ilmaistava selkeästi, näkyvästi ja julkisesti. Näin käy sekä päivittäisissä asiakaspalvelutilanteissa kuin myös yhteiskunnallisissa asioissa. 

Mielenosoituksia on järjestetty Kataloniassa vuosia, vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja. 

Viime vuosina näyttävimmät mielenosoitukset ovat olleet 11. syyskuuta, Katalonian kansallispäivänä, järjestetyt rauhanomaiset, jopa katujuhlia muistuttavat mielenilmaukset. 

Monien muiden Espanjan kaupunkien tapaan Kataloniassa on järjestetty mielenosoituksia, jotka kritisoivat sosiaalipoliittisia päätöksiä liittyen esimerkiksi koulutukseen, sairaanhoitoon tai eläkkeisiin. Korruptio ja taloudellinen epätasa-arvoisuus ovat olleet suuria aiheita. Myös naisten asema ja sukupuoltenvälinen tasa-arvo ovat saaneet viime vuosina aikaan suuria liikehdintöjä ja lakkoiluja. Vuoden 2017 laittomaksi julistetun kansanäänestyksen jälkeen mielenilmaukset sananvapauden ja demokratian puolesta ovat kiihtyneet. 

Katalonian vangittujen poliitikkojen vapauttamista ja demokratiaa puoltavia lippuja parvekkeella.

Mielenosoituksia on siis järjestetty Kataloniassa hyvinkin ahkerasti. Kansalaiset ovat yrittäneet osallistua ja vaikuttaa politiikkaan tällaisen kansalaisaktivismin muodossa jo vuosikausia. 

Yksi ongelma on se, että mielenosoituksista on alkanut tulla jopa liian normaaleja.

Mielenilmaukset nähdään vain hetkittäisinä valituskimarina: ”Kunhan he nyt saavat sanottavansa sanottua, niin huomenna on kaikki taas kuin ennen.”

Vaikutukset ovat olleet suhteellisen laimeita, ja ihmisten turhautuminen kasvanut.

Keinot lopussa

”Eivätkö ne siellä osaa hoitaa asioita sivistyneemmin?” Näin olen huomannut ajattelevani kuullessani uutisia muissa maissa tapahtuneista yhteenotoista. Ja näin voisi helposti ajatella viime viikon tapahtumista Kataloniassa. 

Todellisuudessa se pidempi tarina on, että niitä asioita on yritetty hoitaa jo pitkään sivistyneesti ja politiikan keinoin.

Ja niin suurin osa Kataloniassa yrittää edelleen, vaikka se tuntuukin mahdottomalta.

Luin sosiaalisessa mediassa jaetun tekstin, jossa todettiin, että kun ETA-järjestö toimi Baskimaassa, asioita anottiin ratkaisemaan politiikan keinoin, ei väkivallalla. Ja nyt, kun esimerkiksi Kataloniassa niitä on yritetty ratkaista politiikan avulla, sekään ei tunnu toimivan. 

Paikallisen televisiokanavan TV3:n kuvaa Barcelonan mielenosoituksista ja yleislakosta.

Se, että joku tekee tällaisia loogisia päätelmiä mielessään, on pelottavaa. Tilannetta voisi verrata pikkulapseen, joka kaipaa vanhempiensa huomiota ja huolenpitoa. Kun sitä ei tunnu saavan kauniisti pyytämällä tai muutamalla älähdykselläkään, lapsi saattaa turvautua väkivaltaisempiin keinoihin. Miksi? Koska lapsella loppuu keinot. 

Vaikka emme olekaan pikkulapsia, sisimmässämme meillä on kuitenkin ne samat ensisijaiset, äärimmäisen inhimilliset tarpeet kuin pikkulapsellakin: se, että meidät nähdään; se, että meitä kuullaan ja kuunnellaan; se, että meillä on tunne, että meistä pidetään huolta.

Nyt monilla Kataloniassa on tunne, että heidän mielipiteensä kaikuvat kuuroille korville. Että heidän toiveitaan ei kukaan kuuntele. Että vaikka kuinka moni heistä on yrittänyt tuoda asiansa julki rauhanomaisin keinoin, niin se ei riitä. Vastareaktiota ei kuulu.

Valitettavasti reagoimattomuus näyttäisi olevan poliittisten päättäjien parhaaksi näkemä reaktio myös tällä kertaa. Katalonia jumittaa tällä hetkellä tilanteessa, jossa se odottaa, että poliittiset päättäjät avaisivat suunsa, istuisivat neuvottelupöydän ääreen ja tilanne liikkuisi johonkin suuntaan. Moni osoittaakin mieltään neuvottelujen puolesta, sillä he haluavat uskoa, että lapsella on vielä keinoja jäljellä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.